Tämä lastu syntyi viime kesänä, kun istuin kuistilla ja katselin, kuinka aurinko laski ja viilentyvä ilta nostatti usvahunnun talon viereiselle pellolle. Minä ajattelin erästä katsomaani elokuvaa, voimakasta haluani uskoa uudelleen syntymään ja sitä, kuinka rakastan tätä paikkaa, jossa asun.

 

Minusta tuntuu, että ellen kuoleman jälkeen synny heti johonkin uuteen elämään, silloin minun henkeni jää vaeltamaan tuon joen äärelle, johon liittyy niin paljon rakkaita muistoja. Onneksi ja erityisesti toivon mukaan, se päivä ei tule vastaan vielä ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen :D

 

Toivottavasti pidätte tästä lastusta, siinä on pala sieluani ;)

 

 

*

 

 

 

Tällaisina sumuisina öinä, minun sieluni vaeltaa näillä sateen kastelemilla niityillä. Viivähdellen notkojen kosteikoissa, ja päivänkakkaroiden reunustamilla kaurapelloilla. Hyväillen sireenipuiden lehdillä lepääviä kastehelmiä ja ihmetellen niiden syvyyksistä heijastuvia hopeisia häivähdyksiä. Antaen kostean usvaharson kuljettaa kaipaukseni voimalla kaikki muistoni, verkkaisesti lipuvan joen äärelle.

 

Muistot, sinne talletan jokaisen hetken. Syntymäni pelosta ja hämmennyksestä purkautuneet hätäiset äännähdykseni, ensimmäisen kosketukseni tähän maailmaan, toisen ihmisen ihoon, hymyyn, suruun, kaikkeen, aina siihen päivään saakka, jolloin sydämeni ei enää jaksanut lyödä rinnassani. Päivään, jolloin unohdin hengittää.

 

Ja kuitenkin minä elän. Minä elän pääskysten laulussa, joutsenten hiljaisissa siiveniskuissa kun ne lentävät tämän paikan yli. Minä elän lasteni ehtymättömässä naurussa, tuulen huokauksissa – kaikessa, mitä rakastan.

 

Se on elämäni puu, yhteys menneisyyden ja tämän hetken välissä. Ja minä olen. Ikuisesti.

 

 

-MV

 

 

*