Kasvot menneisyydestä. Luulen nähneeni eilen erään henkilön menneisyydestäni. Katseeni lukittui häneen silmiinsä hetkeksi ja mieleeni tulvi muistoja todella pitkän ajan takaa. Ajan, jolloin elämäni oli silkkaa tunteiden sekasortoa. Aikaan, jolloin olin vapaa kuin taivaanlintu, väkivallan kahleista karannut, mutta kiinni tapahtumissa, jotka olivat saaneet tunne-elämäni niin sekaisin, etten oikein osannut kunnolla vielä hengittää.

 

Ehkä hän oli se joksi häntä luulin, tai sitten ei – kuka tietää. En ottanut siitä selvää, koska se olisi ollut todella tahditonta ja väärin. Mutta sen vuoksi kaivoin kuitenkin esiin vanhat päiväkirjamerkinnät ja etsin käsiini runot, joita silloin kauan sitten elämästäni kirjoitin. Ne olivat hyvin noloja nuoren keskenkasvuisen tytön hupakon kirjoittamia tekstejä, mutta ehkä minä kuitenkin yhden tänne laitan vanhojen aikojen kunniaksi. Olihan tuo minun etelätuuli yksi niistä voimista, jotka nostivat minut ylös ”pimeydestä”.

 

 

 

Kevät yö.

On valoisaa ja ilmassa on kevään outoa taikaa.

Hämärän myötä laskeutuu hiljaisuus ja rauha, jonka rikkoo vain lintujen vaimea laulu puiden suojista.

Viileä tuuli hyväilee hiuksiani ja saa kaipuun sisälläni kasvamaan.

Mutta mitä minä kaipaan? Ehkä sinua, etelätuuleni.

 

-MV